Harjoitteluni Teneriffalla Puerto de la Cruz'ssa

Harjoitteluni Teneriffalla Puerto de la Cruz'ssa

Suomen evankelisluterilaisen kirkon ulkosuomalaistyötä tehdään Kanarian saariin kuuluvalla Teneriffan saarella Puerto de la Cruz'n kaupungissa, jossa vietin oman harjoittelujaksoni. Seurakunnan toiminta alkaa lokakuun puolen välin aikoihin ja päättyy maaliskuun loppupuolella, pääsiäisen tienoissa. Talvitoimintakauden aikana Puertossa toimii osa-aikainen turistipappi ja -kanttori. Muuten seurakunnan toiminta on erittäin aktiivisten vapaaehtoisten varassa.

Viikoittaiseen toimintaan kuuluu seurakuntakodilla kahvila arkisin kello. Lauantaisin järjestetään messu katolisessa San Francisco kirkossa Calle San Juanilla ja kirkon jälkeen tietysti kirkkokahvit seurakuntakodilla. Maanantaisin kokoontuvat naiset Taoron mäelle Risco Bello-kahvilaan juttelemaan vaihtelevien teemojen merkeissä. Maanantai-iltapäivisin surisevat ompelukoneet Tilkku-Pirkkojen ommellessa. Tiistaina on seurakuntakodilla vilske ja vilinä soppalautasellisten kadotessa nälkäisiin suihin. Ryhmä vapaaehtoisia keittää kymmeniä litroja erilaisia keittoja tiistaisin talvikauden aikana. Keskiviikko-iltaisin seurakuntakodilla on matkalaisen ilta, jossa usein käy vierailevia esiintyjiä mielenkiintoisten aiheiden kera. Seurakunnan musiikkiryhmä Los Abuelos musisoi myös keskiviikkoisin. Raamattupiiri kokoontuu torstaisin pohtimaan seuraavan sunnuntain evankeliumitekstiä ja kirkkokuoro harjoittelee perjantaisin.

Yleisesti ottaen seurakunta ja sen toiminta vastaa hyvin suomalaisten yhteisöllisyyden tarpeeseen. Leskeksi jäänyt ”Miina” kertoi löytäneensä paljon hyviä ystäviä seurakunnan naisten kahvilan parista. Nyt hän toimii itse ArkiYstävänä ja käy monissa seurakunnan tilaisuuksissa. Alun yksinäisyys on vaihtunut vilkkaaseen toimimiseen eikä masennuksesta ole tietoakaan. Samaa ovat kertoneet monet yksin talvea Puertossa viettävät.

Seurakunnan kanssa suomalaisten toimintaa Puertossa pyörittää Suomi-Teneriffa kerho. Syystä tai toisesta seurakunnan ja kerhon yhteistyö ei mielestäni toimi kunnolla. Vaikka kuinka en olisi joka asiasta samaa mieltä toisen kanssa, olisi kompromisseja osattava tehdä ja toimia yhdessä suomalaisten parhaaksi. Samojen ihmisten ja samojen suomalaisten kanssa tehdään töitä ja vietetään aikaa. Miksi kinastella, riidellä ja sortua pikkumaisuuksiin? Molemmilla on omat toimistonsa, kirpputorinsa ja kirjastonsa, voisiko voimia yhdistää edes jossain kohdin?

Yhteistyössä saattaa paikoin seurakunnan kynnys olla korkea, kirkon kynnys sitä vastoin ei ole! Viikoittaisin messuissa käy noin kaksisataa ihmistä ja heistä suurin osa nauttii ehtoollisen sakramentin. On tutkittu tutun tradition ja kielen olevan messuun houkutteleva tekijä. Lapsesta asti suomeksi kuunnellut virret ja saarna luovat kodinomaisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Tuntemattomana kirkkoon tuleminen lienee helpompaa, kotikirkossa aina joku tuntee. Moni kokee matkallaan enemmän uskonnollisuutta ja seurakunnan läsnäoloa kuin kotimaassa konsaan. 

Matkailijan illat ovat suosittuja seurakunnan järjestämiä tilaisuuksia Puertossa. Seurakuntakodin seinät ovat piukassa suomalaisten saapuessa kuulemaan illan aiheesta. Omassa matkalaisen illassani kerroin diakoniatyöstä noin sadalle kuulijalle. Puhujina ovat olleet muun muassa vankilatyön aktiivi ja kirkolliskokousedustaja. Kuka tahansa paikalle tullut saa käyttää puheenvuoron tai varata tilaisuuden tulla puhumaan seuraavassa illassa. Seurakunnan oma musiikkiryhmä Los Abuelos musisoi useissa illoissa ja sai aina raikuvan suosion. Musiikki ja varsinkin tutut hengelliset laulut sekä iskelmät tuovat kotimaan lähelle vaikka ollaan kaukana. Musiikki herättää ihmisissä monenlaisia tunteita. 

Yleensä aina monien erilaisten ihmisten yhteistyössä henkilöiden väliset suhteet värittävät tilanteita. Se oli huomattavissa heti alusta asti. Määrätyt henkilöt eivät osallistuneet tiistaipäivien keittolounaisiin mitenkään ja toiset taas loistivat poissaolollaan muiden päivien kahvilasta. Ymmärrän, jos kyseessä olisi ainoan vapaan vietto, silloin tällöin tai joskus vain, mutta samat ja aina samoina päivinä.  Samojen suomalaisten parissa jälleen, kuten kerhon ja seurakunnan kyseen ollen, miksi siis yhteisen hyvän eteen ei voida toimia riitelemättä? Sillä näin koin itse asian olevan. Edessäpäin yhtä ja takana toista. Pilaa pian, ellei jo osin ole pilannut, mahtavan työyhteisön! Omalla asenteella voi paljon vaikuttaa yhteisöön sisälle pääsemiseen ja yhteisössä toimimiseen. Avoimin mielin liikkeelle!!

Ohjaajani oli aivan ihana pappi! Sain tehdä juuri niin paljon kaikkea, kuin halusin vastuuta ottaa. En olisi lähtiessäni uskonut, että saisin toimia messussa niin monessa! Kaikki, minkä jumalanpalvelusopas kertoo diakonin voivan tehdä, kaiken sain tehdä. Paljon hyvää kokemusta tulevaan, eikä mokakaan ole kuolemaksi. Johdin nimittäin uskontunnustusta ja unohdin yhden pienen pätkän siitä. Seurakunta ihanasti toisti rukousta oikein ja minä olin korvat punaisina virheestäni. Sen jälkeen muistin aina tarkistaa kirjoittaneeni rukouksen oikein muistiinpanoihini.Ja opin, että kaikki, mitä aion sanoa pitää kirjoittaa ylös, vaikka en kaikkea juuri kirjoitetussa muodossa sanoisikaan.

Ryhmänohjaamiseni on tähän asti ollut satunnaista. Harjoittelussa pidin Raamattupiiriä kahta-kolmea kertaa vaille joka torstai. Keskustelun aiheena oli yleensä seuraavan sunnuntain evankeliumiteksti. Parhaimmillaan piirissä taisi olla kaksikymmentäkaksi osallistujaa. Joskus keskusteluissa mentiin kovin syvälle ihmisten henkilökohtaisiin tuntemuksiin. Eräällä kerralla menin lukkoon piiriläisen kertoessa miehensä kuolleen ampumisvälikohtauksessa. Illan aiheena taisi olla anteeksianto. Onneksi pappi oli paikalla ja hoiti tilanteen hienosti. Toisella kerralla ajattelin haastaa piiriläisiä miettimään eri tekstien sisältämää samanlaista opetusta. Tehtävänantoni meni pieleen ja lopuksi eräs ryhmäläisistä haastoi minut kertomaan mitä oikein ajoin takaa. Siitä selvisin ihan omalla selitykselläni, tosin jälleen korvat punaisina. Näistä tilanteista opin ryhmätyötaitojeni vaativan vielä kehittämistä. Tekemällä ja kokeilemalla oppii.

Koin sosiaalisissa tilanteissa olon helpoksi ja tulin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Sain harjoittelusta paljon ystäviä ja tuttavia, osan kanssa olen tekemisissä vaikka harjoitteluni on ohi. Tiedän kohdanneeni monia, joista ei hyviä ystäviä koskaan minulle tulisi. Heidänkin kanssaan tulin toimeen tavallisessa kohtaamisessa, pitämiseni tai pitämättä jättämiseni ei saa (tai ainakaan saisi) häiritä työntekoa. Lähimmäinen on aina lähimmäinen.

Edellisessä harjoittelussa löysin itsestäni hartauskirjoittajan. Tämä harjoittelu vahvisti löytöäni. Kirjoitin tällä kertaa pieniä iltahartauksia matkailijaniltoihin ja Raamattupiireihin. Löysin myös tavan esiintyä ja toimia messussa. Olen aina pyrkinyt lukemaan tekstejä kirkossa rauhallisesti, välillä seurakuntaan katsoen. Sain palautetta hyvästä esiintymisestä ja luontevuudesta seurakuntalaisilta. Hyvä palaute oli kiitosta hyvästä työstä, joka lähtee uskosta ja Isältä. 

Kuljin paljon turistien joukossa kaupungilla. Kuullessani suomea, menin yleensä tervehtimään ja vaihtamaan muutaman sanan. Kutsuin seurakunnan tilaisuuksiin ja jaoin esitteitä. Tavan opin ensimmäiseltä turistipapilta Seppo Heikkilältä, joka papinpaidassaan tapasi liikkua kaduilla ja rannoilla (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/11/22/turistipappi-seppo-heikkila-kanarian-saaret). Sepon kanssa keskustellessani pohdimme diakoniaopiskelijalle jotain loma-diakoni-paitaa, josta ihmiset tunnistaisivat ja voisivat oma-aloitteisestikin tulla puheille. Pohdinnasta tekoihin, ensi syksyksi jo saattaa paita olla valmiina. Edessä rintapielessä on teksti lomadiakoni ja takana selässä seurakunnan logo. 

Askarruttavana asiana koen Puertossa suomalaisten vapaaehtoisten ikääntymisen, koska uusien vapaaehtoisten tilalle löytäminen on satunnaista. Uudet ”muuttolinnut” eli talvipuertolaiset eivät ole löytäneet seurakuntaa tehdäkseen siellä vapaaehtoistyötä. Seurakuntakodilla käydään kahvilla ja syömässä, tapaamassa tuttuja ja tilaisuuksissa. Aktiiviset vapaaehtoiset eivät ehkä osaa edes ehdottaa toimintaan mukaan tulemista ja vieraat eivät osaa kysyä. Vapaaehtoistoiminnan mahdollisuudesta pitäisi mielestäni laittaa seurakunnan mainontaan ja nettisivuille tietoa. Kiitollisia ollaan jokaisesta uudesta käsiparista, joka toimintaan mukaan tulee. 

Mitä toisin tullessani mukanani Suomeen? Toisin välittömyyden, kiireettömyyden tunnun ja ystävällisyden. Toisin välittämisen lähimmäisestä, lämmön ja auringon. Palattuani törmäsin suomalaiseen ilmaston viileyteen, hiljaisiin jurottaviin ihmisiin ja kiireen. Sopeutumiseen menee aikaa, tuliaisiani on vaikea istuttaa tänne.