Vietin harjoitteluvaihtoni Lontoossa, Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Harjoitteluni aikana pääsin tutustumaan kirkon sosiaalityöhön kirkon väliaikaisen johtajan ja sosiaalikuraattorin Hannan sekä väliaikaisen merimiespastori/sosiaalikuraattori Annan kanssa. Sosiaalityön lisäksi vietin paljon aikaa tutustuen kirkon kahvilan, kaupan ja hostellin toimintaan työskennellen vastaanotossa ja kassalla.
Saapuessani kirkolle harjoitteluun, puhalsivat siellä muutoksen tuulet voimakkaasti. Juuri ennen tuloani kirkon pitkäaikainen johtaja Teemu oli muuttanut perheineen takaisin Suomeen. Muun työnsä ohessa kirkon sosiaalikuraattori Hanna otti vastuulleen myös johtajan työt, kun taas papin tehtäviä hoitamaan lainattiin Saksan merimieskirkolta Anna. Anna oli myös saapunut Lontooseen paria päivää minua ennen, eli pääsimme tutustumaan työhön yhdessä. Kaikille kirkon työntekijöille tilanne oli uusi ja syksyn ajan kaikki vähän hakivat omaa uutta paikkaansa kirkolla. Toisaalta tilanne oli harjoittelun kannalta hyvä, sillä nyt pääsin tutustumaan samalla Saksankin merimieskirkon toimintaan ja näkemään monelta kannalta sitä, mikä merimieskirkolla toimii ja mikä ei. Toisaalta tilanteen ollessa uusi ja erikoinen saattoi jotain hyödyllistä jäädä näkemättä.
Merimieskirkolla opin paljon epävarmuudessa elämisestä. Aina ei voinut tietää, mitä huominen toi tullessaan, ja siihen piti vain sopeutua. Joskus tilaisuus, jonka suunnittelemiseen oli käyttänyt paljon aikaa, peruuntui – tai toisaalta joskus kalenteriin oli unohtunut merkata jokin tilaisuus, johon piti sisältöä keksiä kuin hatusta vetämällä. Joskus tapahtumat ja tilanteet menivät hyvin, joskus eivät, ja sen kanssa piti vain oppia elämään. Tärkeintä oli kuitenkin aina läsnäolo ja yhdessä tekeminen enemmän kuin täydellinen onnistuminen. Tähän liittyy myös se, mikä Merimieskirkkojen toiminnassa minussa on hienointa: matalan kynnyksen toiminta, kahvilat. Työnkuvaan kuului virallisestikin se, että jos kahvilaan saapui asiakas joka kaipasi juttuseuraa, piti hänen kanssaan mennä juomaan kuppi kahvia ja keskustelemaan. Jos tämän työmuodon saisin tuotua omaan seurakuntaani, olisi se hienoa. Kuinka montaa yksinäistä vanhusta tai syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta voisi auttaa se, että on olemassa paikka, tavallinen kahvila, jossa on aina joku valmiina juttelemaan?
Sain harjoitteluni aikana paljon pitkäjänteisyyttä sekä kykyä sietää epävarmoja tilanteita. Vaikka uudet ja erikoiset tilanteet edelleen jännittävät, sain oppia, että niistä kyllä selvitään. Lontoossa eläminen opetti sen, että aina saa apua kun vain uskaltaa kysyä. Uuden yrittäminen vaatii rohkeutta, mutta harvoin kokeilemista jäi katumaan. Lontoon Merimieskirkon toiminta ei sinänsä opettanut monikulttuurisuutta – suurin osa kirkon asiakkaista kun on suomalaisia. Lontoo itsessään on kuitenkin niin monikulttuurinen kaupunki, ettei monikulttuurisuuden keskellä toimimisesta voi olla oppimatta. Kielitaito kehittyy, ja uuteen maahan sopeutuminen auttaa ymmärtämään edes vähän sitä, millaista Suomeenkin on tulla ulkomaalaisena.
Janita Lautamäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.