Harjoittelujakso Aurinkorannikolla Suomalaisessa seurakunnassa

Kolme kuukautta Espanjassa

Kohta tulee päätökseen harjoittelujaksoni, jonka vietin Espanjassa Aurinkorannikolla Fuengirolassa. Olen varmasti oppinut matkan aikana paljon ammatillisesti, mutta vielä enemmän olen oppinut itsestäni.

Harjoitteluni on toteutunut Aurinkorannikon suomalaisessa evankelis-luterilaisessa seurakunnassa ja olen työskennellyt lapsi- ja perhetyössä. Käytännössä olen siis viettänyt kolme kuukautta Espanjassa suomalaisten lasten ja aikuisten parissa. Olen työskennellyt lasten päiväkerhossa. Alueella, jolla olen asunut, asuu todella paljon suomalaisia ja bussiin hypätessä puhutuin kieli on usein Suomi.

Olen ollut näihin asioihin pettynyt. Olen kulttuuria ja taidetta rakastava ihminen. Hakeudun matkustaessa paikallisten seuraan. Olen nopea omaksumaan uutta ja oppimaan uusia kieliä. Kolmessa kuukaudessa espanjalaisten parissa olisin hallinnut kielen varmasti jo melko hyvin.

Kerron tämän siksi, että on todella tärkeää miettiä ennen vaihtoon hakeutumista ja vaihtopaikan valitsemista, että mitä ja millaisia kokemuksia vaihdolta on hakemassa. Mitä haluaa ensisijaisesti oppia? Mitkä ovat ammatilliset ja henkilökohtaiset tavoitteet? Tätä en ymmärtänyt itse niin selkeästi kun hain vaihtoon ja valitsin vaihtokohdetta. Totta on tietenkin myös se, että aina ei voi ajatella vain itseään ja joskus käytännön seikat sanelevat millaisia valintoja voi tehdä. Minulla on lapsia ja perhettä ja tiesin olevani osan ajasta Espanjassa lasten kanssa yksin. Tämän takia minun täytyi ottaa huomioon monen ihmisen tarpeet ja paljon käytännön asioita, jonka vuoksi omat sisäiset toiveeni ja tarpeeni jäivät syrjään.

Olen oppinut sen, että mikäli jokin vaihto/harjoittelupaikassa ja sen käytännöissä tai vaikkapa ilmapiirissä tuntuu vaikealta, on hyvä ottaa yhteyttä Suomeen mahdollisimman pian. On tärkeää, että koululla on joku opettaja tai muu työntekijä johon voi luottaa ja jonka puoleen kääntyä. Mikäli oma huoli tai epäilys jää mieleen muhimaan se voi kasvaa suureksikin ahdistukseksi.

Olen oppinut myös sen, että koskaan ei voi etukäteen tarkalleen tietää minne on menossa tai mitä tulee vastaan. Yllätyksiä voi olla monenlaisia. Työ ei välttämättä vastaa toiveitasi ja vieraassa maassa ollessa ei ole samanlaista tukiverkkoa kuin kotimaassa. Monelle voi olla helpompaa jos samassa vaihtopaikassa on yhtä aikaa tuttu samasta koulusta. Tällöin on joku jonka kanssa jakaa kokemuksia ja purkaa sydäntä tai nauttia vapaa-ajasta.

Kotimaassa omassa arjessa meillä on rutiinit joiden mukaan elämme. Tiedämme, mistä ruuasta pidämme tai voiko vettä juoda hanasta. Tiedämme mistä kaupasta löytää mitäkin, tunnemme hyvät lenkkipolut ja reitit ystävien ovelle. Tiedämme kuinka pääsee lääkäriin, missä on kirjasto tai mistä saa ostettua postimerkkejä. Kun lähtee vaihtoon, ei ole enää omaa tuttua arkea. Kestää aikansa, että löytää arjen vieraasta maasta. Vaikka minäkin olin ollut Espanjassa aiemmin, oli silti eri asia jäädä maahan moneksi kuukaudeksi. On pitänyt kantaa kaupasta juomavettä ylämäkeen selkä vääränä. Olen etsinyt postimerkkejä ja todennut, ettei niitä olekaan niin helppoa löytää. Perheeni etsi uimahallia ja juuri kun pääsi sinne, oli halli sulkeutunut siestan takia. Olen etsinyt soijarouhetta, manannut sitä ettei kaupasta saa luomubanaaneja. Haastetta tuo lisää asioiden toimittaminen vieraalla kielellä. Täällä ei juurikaan auta se, että osaa erinomaisesti englantia. Kävin eilen turisti-infossa ensimmäistä kertaa ja tiskillä vastassa ollut työntekijä ei juurikaan puhunut englantia. Hänelle sana library oli vieras.

Olen kaivannut omaa elämääni ja arkeani Suomessa. Olen ikävöinyt perhettäni, ystäviäni ja metsän tuoksua.

Ehkä tämä ikävän ja oman arjen kaipaamisen kokemus on osaltaan sitä kulttuurista kokemusta. Minun on helpompi ymmärtää muualta Suomeen tulleiden kokemuksia ja kaipuuta kotimaahan. Uskon, että nämä kokemukset auttavat minua vaikkapa maahanmuuttajien ja pakolaisten kanssa työskennellessä.

Valitettavasti sen takia, että työskentelin suomalaisyhteisössä käsitykseni suomalaisen ja espanjalaisen lastenhoito tai lastensuojelukulttuurien välillä jäi melko kapeaksi. Pääsin kuitenkin yhdessä kahden opettajan kanssa tutustumaan Hogar Abierto nimiseen järjestöön, joka tekee lastensuojelu- ja perhetyötä. Opin vierailulla paljon ja yksi silmiä avaavimpia asioita oli se, että Malagassa (jonne on matkaa vain parikymmentä kilometriä) ja Andalucian alueella on sellaisia ongelmia, joihin suurimmassa osassa suomalaisia kaupunkeja ei törmätä. Täällä on paljon ammattirikollisuutta, joka aiheuttaa ongelmia sekä esimerkiksi prostituutiota, joka vaikuttaa muun muassa huostaanottoihin. 

Espanjassa köyhyys on yksi suurimpia syitä lapsen huostaanottamiseen – Suomessa tarjotaan taloudellista apua perheelle eikä sen takia yksin voi lapsia ottaa perheestä. 

Andaluciassa sijaisperheiden yksityisyyttä varjellaan tarkasti. Lapsen biologinen perhe ei saa tietoonsa sijaisperheen nimeä, osoitetta, puhelinnumeroa tai muitakaan tietoja. Tapaamiset järjestetään ilman kohtaamisia sijaisperheen ja biologisen perheen välillä. Sijaisperheet saattaisivat näet olla todellisessa vaarassa. Alueella on pakolaisia, paperittomia, romaaneja, kerjäläisiä ja jopa ihmiskauppaa. Lapsia täytyy julkisillakin paikoilla pitää silmällä jatkuvasti, eivätkä Espanjalaiset lapset juurikaan liiku keskenään. Alle 12-vuotiaat saatetaan kouluun ja koulusta kotiin.

Yksi räikeimmistä lainsäädännöllisistä eroista, jonka olen oppinut, on se, että 13-vuotias saa lain mukaan harrastaa seksiä. Jopa aikuisen kanssa mikäli 13-vuotias ei vastustele eikä seksiin liity pornografiaa tai prostituutiota tai ihmiskauppaa. Tämä oli minulle todella järkyttävää. Ja ilmiön voi huomata katukuvassa – vanhempia miehiä todella nuorten tyttöjen kanssa. Minua puistattaa pelkkä ajatus siitä, kuinka paljon hyväksikäytön mahdollisuuksia tämä säädös tuo mukanaan. Minun silmissäni 13-vuotias ei ole valmis seksiin eikä kykeneväinen arvioimaan toisen ihmisen tarkoitusperiä ollessaan tällaisesta – minun silmissäni lapsesta – kiinnostunut.

Harjoittelupaikkani toimintakulttuurista poimin sen opin, että on todella tärkeää harrastaa avointa keskustelua, järjestää yhteistä aikaa kaikkien työntekijöiden kesken ja pitää huolta niin työntekijöiden kuin harjoittelijoidenkin hyvinvoinnista. Tämä alkaa mielestäni siitä, että kysytään kuulumisia ja ollaan toisista kiinnostuneita.

Kaipaamaan jään ihania lapsia ja heidän hauskoja juttujaan. Oli ihanaa seurata kuinka ujot lapset rohkaistuivat ystävystymään ja kuinka nopeasti lapset oppivat. Minä tosin en vieläkään osaa pelata shakkia vaikka eräs 5-vuotias opetti sitä minulle moneen kertaan.

Suosittelen kaikille vaihtoon lähtemistä. Suosittelen myös miettimään tarkasti, mitkä ovat ne itselle tärkeimmät asiat, joiden toivoo toteutuvan. Mukaan tarvitaan kärsivällisyyttä, huumoria ja lempeää asennetta sekä ennakkoluulottomuutta. 

Camilla Fabricius, DIAK, Pieksämäki