Walesin vaihto

Opiskelen sairaanhoitajaksi toista vuotta Diakin Helsingin toimipisteessä. Lähdin helmikuun puolessa välissä työharjoitteluun Walesiin Swanseaan. Matkan valmistelu oli työlästä ja siihen kuului paljon paperisotaa. Silti haastavin osa matkalle lähtöäni oli pyörän raahaaminen Helsingistä Swanseaan. Päätin ottaa pyöräni mukaan, sillä tarkoitukseni oli lähteä tekemään pitkä pyörävaellus Skotlantiin vaihdon päätyttyä. Lisäksi vihaan julkisilla liikkumista. Pyörän raahaaminen osoittautui hyväksi ideaksi siinäkin mielessä, että bussiliput Swanseassa ovat todella kalliit. Säästin lähemmäs 300€ kun liikuin Swanseassa pyörällä. Pyöräily Swanseassa tosin on haastavaa. Maasto on todella mäkistä eikä pyöräteitä ole. Vei melkein kuukauden tottua ajamaan liikenteen seassa vasemmalla puolella.

Asuin vaihtoni aikana paikassa nimeltä Hendrefoilan Student Village. Minun lisäkseni täällä asui kolme muuta suomalaista tyttöä, jotka opiskelivat samassa koulussa. Opiskelijakylä on rakennettu 60-luvulla ja siltä paikka vaikuttikin. 50 vuotta vanhat kokolattiamatot ja toimimaton viemäröinti. Äänieristeitä ei ole ja ensimmäiset kaksi viikkoa nukuinkin keittiön lattialla, sillä alakerran pojat melusivat kello neljään asti (heräsin harkkaan klo 05.00, joten ehdin nukkua huikean tunnin ajan). Lopulta kävin valittamassa melusta ja sen jälkeen olen saanut nukkua omassa huoneessa. Jäin ehkä asunnolta kaipaamaan kansainvälisempää meininkiä. Meitä kun asui täällä neljä suomalaista, emme tietenkään puhunut muuta kuin suomea. Minulla oli korkeat tavoitteet kielen oppimisen suhteen. Osasin ennestään jo melko hyvin englantia, mutta halusin oppia puhumaan kieltä sujuvammin. Se ei onnistunut kun kolmen kuukauden aikana puhuin 70 % suomea. Harkassa harva ehti jutella kanssani mitään syvällisempää. Liityin paikalliseen Crossfit seuraan viimeisen kuukauden aikana ja tuolloin pääsin parhaiten petraamaan kielitaitoani.

Kuulin tulevat harjoittelupaikkani noin viikkoa ennen matkaan lähtöä. Kumpikaan paikka ei vastannut sitä, mitä niiden piti olla. Lähdin siis suorittamaan kirurgista ja mielenterveystyön harjoittelua. Ensimmäinen paikka oli kardiologisella ja toinen paikka dementiaosastolla. Laitoin heti tiedon saatuani viestiä Swansean koordinaattorille ja sanoin, etteivät nämä paikat vastaa sitä, mitä niiden piti olla. Sain vastaukseksi, että kyllä asiat järjestyvät kunhan saavun paikalle. Myös koululta koordinaattori laittoi viestiä, että voivatko he järjestää minulle sopivammat paikat. Paikalle saavuttuani koordinaattori kuitenkin ilmoitti, ettei heillä ole tarjota minulle muuta paikkaa ja että kaikki mielenterveystyön paikat ovat muuttaneet 30 mailin päähän. Olin pyytänyt haastavampaa mipin paikkaa aiemman kokemukseni perusteella, joten kuulemma tämä dementia osasto olisi haastavin paikka mitä löytyy.

Aloitin harjoitteluni Morristonin sairaalan Cyril Ewans –osastolla. Osastolla oli kardiologisia potilaita, jotka olivat menossa leikkaukseen tai tulossa leikkauksesta. Osasto oli hyvin kiireinen eikä kenelläkään oikein ollut aikaa ohjata minua. Oman nimetyn ohjaajani näin kerran. Suurimman osan päivästä seisoin hoitajien pöydän ääressä ja luin esitteitä. Välillä minua pyydettiin avustamaan jotain potilasta vessassa tai suihkussa ja mittaamaan heidän vitaalejaan. Lääkkeiden antoa pääsin seuraamaan vierestä. Tavallaan oli turhauttavaa katsoa vierestä iv-lääkkeiden valmistusta ja antoa, koska olen Suomessa sitä päässyt jo tekemään. Tiesin kuitenkin jo vaihtoon lähtiessäni, että Iso-Britanniassa hoitajat eivät pääse tekemään niin paljoa kuin Suomessa ja olin valmistautunut siihen, etten pääse harjoittamaan kädentaitojani. Hoitajat olivat yllättyneitä, kun kerroin, että opiskelijat saavat valmistaa iv-lääkkeitä, kanyloida ja katetroida. Täällä esimerkiksi lääkäri katetroi potilaat. Osastolla ei ole minkäänlaista hygieniaa. En nähnyt kertaakaan, että joku henkilökunnasta olisi ottanut käsidesiä tai pessyt kätensä. Jos lääke tippui lattialle, ei se haitannut mitään, se laitettiin paljain käsin suoraan potilaan suuhun. Hoitajilla ei myöskään ollut määrätietoisuutta ja organisointikykyä työskentelyssään toisin kuin Suomessa. Kaikki dokumentointi tehtiin käsin eikä tietokoneelle.

Päätin eräänä päivänä soittaa omatoimisesti leikkaussaliin ja pyytää, pääsenkö seuraamaan leikkausta. Hoitaja toivotti minut heti tervetulleeksi. Pääsin heti seuraamaan ohitusleikkausta. Henkilökunta oli todella ystävällistä ja heillä oli aikaa ohjata minua. Jopa lääkärit kertoivat minulle koko ajan, mitä he tekivät. Joku huolehti koko ajan, että jaksanko tai tarvitsenko tauon. Omalla osastollani en meinannut saada pitää edes taukoja, vaikka minulla ei edes ollut mitään tekemistä. Tunnelma leikkaussalissa oli rento. Hoitajat kertoivat kirurgivitsejä ja muutenkin porukka oli huumorintajuista. Meno oli täysin eri kuin osastolla, missä tunnelma oli todella kireä. Päivän päätteeksi henkilökunta toivotti minut tervetulleeksi uudelleen. Menin heti seuraavalla viikolla taas seuraamaan leikkausta. Pääsin samassa sairaalassa tutustumaan myös kardiologisen tehohoito-osastoon ja palovammaosastoon. Kuitenkin kaikkein opettavaisin ja mielenkiintoisin paikka oli leikkaussali.

Seuraava harjoitteluni oli Cefn Coedin Heddan osastolla. Odotin jo kauhulla millaista harjoitteluni tulisi osastolla olemaan. Olin kuullut sairaalasta vain negatiivista tätä ennen. Ensimmäisenä päivänä aloitin työt yhdeksältä aamulla. Päivän aikana jutustelin asukkaiden kanssa ja join teetä. Vaikutti ihan rennolta. Pääsin kotiin jo kahdelta. Ajattelin, että eipä tämä pahalta vaikuta, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä haastavan mielenterveystyön kanssa, mitä olin toivonut. Seuraavana päivänä aloitin työt kello seitsemän. Yön aikana oli iskenyt sitten ripuliepidemia ja aamuni alkoi vaippojen vaihdolla ja ripuleiden siivoamisella. Tämän jälkeen päädyin tarjoileman aamiaista. Aamiaisen tarjoilu osoittautui erittäin haastavaksi, koska mikään annos ei ollut sellainen niin kuin sen piti olla. Juoksin keittiön ja ruokasalin väliä laimentamassa teetä, leikkaamassa leipää oikean malliseksi, tuomassa sitä ja tätä. Tee oli joka kerta liian haaleaa tai liian kuumaa. Jossain kohtaa aloin ihmettelemään, missä kaikki muu henkilökunta on, kun aloin hukkumaan töihin. Asukkaat alkoivat jopa hermostua kun eivät saaneet sopivaa teetä ja yksi mummo tuli hakkaamaan keittiön ovat kävelykepillään. Kaikki muu henkilökunta oli kulman takana teellä. Henkilökunta taisi huomata ilmeestäni, etten ollut tyytyväinen heidän teehetkeensä ja kysyi onko kaikki hyvin. Odottamatta vastausta he tokaisivat, että ”tulet tottumaan tähän.” Tässä kohtaa alkoi harmittamaan kunnolla, sillä olin odottanut pitkään mipin harkkaa. Olin odottanut harkkaa sitä asti, kun aloitin koulun, sillä haluan suuntautua mielenterveystyöhön. Myös siinä mielessä harkka on tärkeä, että näen onko mielenterveystyö oma juttuni. Tämän harjoittelun perusteella se ei ole.

Laitoin palautetta paikasta koululle sekä Swansean yliopistolle. Minulle luvattiin etsiä uusi harjoittelupaikka ja saisin ottaa myös kursseja yliopistolta. Harjoitteluni loppuu huomenna enkä ole näistä mitään saanut. Omatoimisesti otin yhteyttä erilaisiin vapaaehtoispaikkoihin Swanseassa ja pyysin päästä tutustumaan. Pääsin tutustumaan paikkaan, missä tuetaan ihmisiä pääsemään irti päihteistä. Vietin paikassa päivän ja tutustuin heidän toimintaansa ja projekteihinsa. Opin yhden päivän aikana enemmän, kuin koko Cefn Coedissa oloaikana.

Vaikka harjoitteluni ei ole sujunutkaan aivan niin kuin sen piti, olen täysin ihastunut Swansean kaupunkiin ja sen ympäristöön. Täällä on löytyvät kaikki lajit, mitä tykkään harrastaa. Täällä pystyy harrastaa maastopyöräilyä, kiipeilyä, surffausta, melontaa, maastojuoksua ja retkeilyä. Olen tehnyt monta reissua Gowerin alueella pyöräillen, juosten ja kävellen. Gower on kauneimpia paikkoja, missä olen koskaan käynyt. Joka kerta alueelle mennessä yllätyn uudestaan ja uudestaan, kuinka kaunis luonto täällä voikaan olla. On ihan huikeaa ajella lampaiden ja hevosten seassa ja ihailla merimaisemaa jyrkänteen päältä tai pysähtyä picnicille ja katsoa auringonlaskua merelle. Swansean kaupungissa en ole paljoakaan viettänyt aikaa, mutta Swansean edustalla olevalla monen kilometrin mittaisella hiekkarannalla olen käynyt monesti viikon aikana. Opiskelijaelämässä en ole ollut millään tavalla mukana. Ihmiset, joihin olen tutustunut täällä, ovat olleet muita maastopyöräilijöitä tai urheilijoita. Walesilaiset ihmiset ovat todella sosiaalisia ja ystävällisiä. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi jutellut lenkkipolulla tai kauppareissulla jonkun paikallisen kanssa. Kerran jäin juttelemaan viereisen kirkon pastorin kanssa, joka kutsui minut katsomaan kastetta ja tutustumaan hänen perheeseensä. Todella hieno kulttuurillinen elämys. Kahden seuraavan viikon aikana käyn vielä tutustumassa Afan Forest Parkiin, joka tarjoaa satoja kilometrejä maastopyöräpolkuja sekä Brecon Beaconiin, joka on Etelä-Walesin suurin kansallispuisto. Täällä on niin paljon tutkittavaa ja tehtävää, etten malttaisi tulla takaisin Suomeen. 

-Vilja